Tunnen itseni puhumisesta väsyneeksi ja hengitän syvään. Huoneen hiljaisuuden rikkovaksi asiaksi tulee psykologin kysymykseni.
”Oletko lukenut Alkemistin?”
”En ole.”
Tyytyväinen ilme kasvoillaan hän nojaa hieman taaksepäin tuolissaan.
”Sitten kerron ensin lyhyesti tarinan, jonka luin sieltä.”
Räpäytän silmiäni suostuvasti, ja hän alkaa kertoa tarinaa.
”Eräs kauppias lähettää poikansa viisaan miehen luo oppimaan onnen salaisuuden. Nuorukainen lähtee autiomaahan 40 päiväksi ja saapuu viisaan miehen kartanoon. Hän avautuu viisaalle miehelle, mutta viisas mies pyytää häntä ensin tutkimaan upeaa taloaan, joka on täynnä taideteoksia. Sillä välin hän ojentaa nuorelle miehelle lusikallisen öljyä ja kehottaa tätä olemaan läikyttämättä sitä. Kun nuori mies palaa kierrokseltaan, viisas mies kysyy häneltä, mitä taideteoksia hän näki, mutta nuori mies tajuaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä, jotta hän ei olisi läikyttänyt lusikassa olevaa öljyä. Viisas mies lähettää hänet uudelleen matkaan, tällä kertaa pyytäen häntä tarkkailemaan ympäristöään. Palattuaan hän kuvailee näkemänsä kauneudet, mutta kun hän katsoo lusikkaa, hän huomaa, että öljy on valunut. Silloin viisas mies sanoo: ”Onnellisuuden salaisuus on nähdä maailman ihmeet, mutta unohtamatta kuitenkaan niitä kahta pisaraa öljyä lusikassa.””
Lyhyt hiljaisuus täyttää aukon, ja mieleni täyttyy ajatuksista. Psykologini jättää minut yksin omien ajatusteni kanssa, aivan kuin hän haluaisi sitä. En voi oikeastaan sanoa, että tämä on tarina tyyliin, jota en ole koskaan ennen kuullut; suurin osa neuvoista, joita saan ihmisiltä elämässäni, on tämänkaltaisia. Se kuulostaa kuitenkin yhtä hyödyttömältä kuin se, että sanoisi jollekin, joka ei osaa uida: ”Mene vain, ui!”. Kyse ei ole pitkien luentojen vastaanottamisesta; tarvitsen jonkun näyttämään minulle tietä.
”Sinun ei tarvitse olla mustavalkoinen, vaan värien sävyjä on olemassa niiden välissä. Sen enempää vastuun ottamatta jättäminen kuin kärsimyksen pakeneminenkaan eivät ole ratkaisuja elämästä nauttimiseen. Samaan aikaan emme voi elää elämäämme täysin irrallaan elämästä ja vain velvollisuuksiemme puitteissa. Kysymys on meille sopivan värin löytämisestä näiden joukosta. Vaaleanharmaa tai antrasiitti… Löydät sen, koska jokaisella on oma ainutlaatuinen polkunsa.”
Ymmärrän, että mieleni on aika sekaisin. Sellaisena, joka on tähän asti elänyt jokseenkin binäärisessä ”joko kaikki tai ei mitään” -ajattelussa, olen tietoinen siitä, että keskitien löytäminen ei ole minulle helppoa, mutta mietin, ovatko muutkin tietoisia siitä. Siitä en voi olla varma. Jälleen kerran olen kohtaamassa jonkun, joka kertoo minulle, mitä minun on tehtävä, mutta jättää lopun auki.
”Juuri nyt luultavasti mietit, miten voisit löytää tiesi, mutta sinulla ei ole oikeastaan aavistustakaan, vai mitä?”
Ilmeeni ja tekoni varmaan välittävät ajatukseni hyvin, tai ehkä tämä nainen on vain erittäin hyvä työssään. Muutaman sekunnin hiljaisuuden aikana hän näyttää lukevan mielessäni pyöriviä ajatuksia.
”Kaikki sanovat minulle yleisiä fraaseja, kuten ’nauti elämästä’ tai ’näe kauneudet’, mutta se ei ole jotain, mitä ei voi helposti tehdä vain jonkun sanomalla. Juuri sitä he eivät ymmärrä.”
Hän hymyilee minulle hellästi irrottamatta katsettaan minusta. ”Olet oikeassa, näitä asioita ei voi saavuttaa vain sillä, että joku vain sanoo ne. Joskus jonkun kertoma tarina, sana, jonka hän sanoo, tai jopa katse voi olla katalysaattori, joka saa sinut muuttumaan. Yksinkertaisuudestaan huolimatta se voi muuttua tapahtumiksi, jotka saavat salaman iskemään mieleesi. Mutta sen löytäminen on sinusta kiinni. Annan sinulle vain muutamia vihjeitä.”
Kun hän lopettaa puheensa, hän nousee ylös, avaa ikkunan verhot hieman leveämmälle ja avaa sitten ikkunan.
Sää on hieman aurinkoinen, mutta sadetta tihkuu myös. ”Katso, jopa aurinko ja sade ovat löytäneet keskitien; ne ovat sopusoinnussa.”
Kun katson ulos ikkunasta, näen hänen silmissään säihkettä. Hänen ilmeensä muuttuu yhtäkkiä pehmeämmäksi. Se vaikuttaa minuun aidosti, ja minäkin nousen ylös ja kävelen häntä kohti.
”Haluan, että tarkkailet ihmisiä ulkona sen jälkeen, kun olet lähtenyt täältä. Se auttaa sinua löytämään oman polkusi, vaikka vain vähän.”
Hän katsoo minua uskovasti, ja tunnen sen. Ehkä hän ammatissaan hyvin menestyneenä yrittää saada minut tuntemaan niin, mutta päätän uskoa ensimmäiseen mahdollisuuteen. Vastattuani lyhyesti mutta vilpittömästi hymyillen tajuan, että istuntomme on päättynyt.
Otan laukkuni ja takkini ja lähden kohti ovea, mutta käännyn takaisin, kun hän esittää vielä yhden kysymyksen.
”Onko sinulla sateenvarjo?”
”Ei, mutta voin hankkia sellaisen heti. Kiitos, että muistutit minua.”
”Päinvastoin, aioin sanoa, että jos sinulla on sellainen, älä käytä sitä. Tämä on ensimmäinen vihjeeni sinulle. Älä käytä sateenvarjoa.”
Pysähdyn muutamaksi sekunniksi, en odottanut tällaista, mutta sitten vahvistan ja poistun hänen huoneestaan. En voi olla ajattelematta: ”Onpa outo nainen!”.
Heti kun astun ulos rakennuksesta ja tunnen sateen pääni ja kasvojeni päällä, päätän kuunnella, mitä hän sanoi.
Kun lähden kävelemään, muistan, mitä psykologini sanoi ihmisten tarkkailusta ja varovaisuudesta olla törmäämättä heihin jalkakäytävällä. Alan tutkia ihmisiä, kuin katsoisin elokuvaa, etenemättä kuitenkaan paljon eteenpäin.
Vertaan itseäni heihin ja tajuan, kuinka paljon olen jäänyt paitsi. Tähän asti olen keskittynyt vain siihen, että pääsen perille. Ihmisten iloiset ilmeet, kun sadepisarat putoavat heidän päälleen, lasten ilo, kun he hyppivät iloisesti lätäköissä, positiivinen energia, jota auringon kauniit säteet antavat. Olen jättänyt nämä kauneudet huomiotta, jotta en läikyttäisi öljyä lusikkaan.
Vaikka maailman ihmeet todistavat meille joka hetki, käy ilmi, että minä olen se, joka on peittänyt silmäni verholla ja tehnyt elämästäni pysähtyneen. Näiden oivallusten myötä vedän syvään henkeä ja käännän sitten katseeni ikkunaan, josta juuri katselin psykologin kanssa ulos.
Tapaamme katseemme muutamaa sekuntia myöhemmin, kun hän tarkkailee yhä vilkasta katua. Vastaan hänen tyytyväisyyttä heijastavaan ilmeeseensä omalla lämpimällä hymylläni. Hymyilen kiitollisena, ja kiitän häntä, mutta tällä kertaa silmilläni.
Mieleeni nousee mestari Bediüzzamanin sanonta: ”Mietiskely poistaa piittaamattomuuden.”[1]
Lähteet
[1] Bediüzzaman Said Nursî, Mesnevî-i Nûriye, İstanbul: Şahdamar Yayınları, 2007, s. 133.
Kääntäjä: Ruhşen Türkmen
