Pikkupotilaiden päiväunien aika on koittanut. Jos en käy heidän luonaan vielä kerran ennen kuin he nukahtavat, tulen levottomaksi. Sairaanhoitaja ja minä teemme viimeisen kierroksen klinikan käytävillä. Tarkistamme joitakin potilaita menemättä huoneisiin, vain vilkaisemalla ovesta sisään, ja joitakin potilaita tarkkaan. Sillä hetkellä kaikkien kohtalo selviää. Tämä on sairautta. Miten se vaikuttaa keneen tahansa, sitä kokematta ei tiedä. Potilaiden vanhemmat sukulaiset sanovat: ”Rakas tohtori, menkää nukkumaan, olette seissyt koko päivän. Vaikka hoidamme yhtä lasta, meiltä loppuu energia. Ja sinä olet hoitanut niin monta potilasta, että olet vielä hereillä.” Ikään kuin he halaisivat meitä koskematta ja miellyttivät sydäntämme.
”Hyvä on, siskoni, teemme tämän, jotta voimme nukkua mukavasti, kiitos paljon, sinun pitäisi nyt nukkua”, vastasin.
Vierailu viimeisen potilaan huoneessa oli ohi. Kun olimme lopettaneet, menimme hoitajien huoneeseen kahville ja sukelsimme syvällisiin keskusteluihin.
Siitä lähtien en koskaan uskonut ajatukseen, että ”kahvi saa unen menettämään”. Ihmiselle, joka on unelias, joka on väsynyt, kahvi tuntuu kuin lämmin maito ennen unta. Olen kokenut tämän niin monta kertaa! Kahvin vaikutukset vaihtelevat tietysti ihmisestä toiseen. Jos päivältä olisi jäänyt keksejä ja kakkuja jäljelle, ja kahvin kanssa saisimme energiaa ja motivoisimme itseämme sanoen: ”Vielä yksi vuorokausivuoro kelpaisi, ei mitään ongelmaa!”.
Noin 11:00 yöllä… Olin yhdessä vapaaehtoisessa yövartioissa pienessä Anatolian kaupungissa, jonne minun piti tulla. Kuultuani hätätilanteeseen tulevien ambulanssien sireenit, puhelin soi. Joskus oli poikkeuksia, mutta useimmiten tämä rutiini ei muuttunut. Sinä yönä koimme yhden näistä poikkeuksista.
Viimeisen ajanvarauksen jälkeisellä kahvitauolla klinikan käytävällä meidät hätkähdytti unenomaisesta tilasta portaita ylös ryntäävien askelten ääni, joka keskeytti keskustelumme äkillisesti:
”Tervetuloa, konstaapeli.”
”Emme ole kovin tervetulleita, tohtori!” hän sanoi ja laittoi syliini paksuun peittoon käärityn vauvan. Oli kuin jalkojeni alla olisi ollut reikä, ja koko energiani ja mielialani lensi pois sieltä. Yhtäkkiä tulin itselleni seitsemän kilon paino kädessäni tuntui 70 kilolta.
”Vauva löytyi noin tunti sitten 500 metrin päässä olevan roskakontin vierestä. Se vietiin poliisikeskukseen, oikeuslääketieteelliset merkinnät on tehty. Siihen asti, kunnes sille on tehty lääkärintarkastus ja sille on löytynyt paikka, jossa se voi asua, se on teidän hoidossanne, tohtori. Ole varovainen, se on oikeuslääketieteellinen tapaus!”
”Totta kai me hoidamme sen hyvin, mutta minulla ei ollut kokemusta. Miten prosessi toimii tällaisissa tapauksissa?”
”Ensin on selvitettävä, onko hänellä jokin terveysongelma. Koska joidenkin vauvojen sairaudet ovat haastavia, oletetaan usein, että valtio tarjoaa heille asianmukaista hoitoa ja huolenpitoa. Joillakin taas perheriitojen vuoksi… Tärkeää on, että sen jälkeen kun vauva on luovutettu meille, häntä ei saa antaa kenenkään muun kuin valtion virkamiehen haltuun, jotta sieppauksen estämiseksi.”
”Kidnappaus?”
”Kyllä. Elinkauppiaille nämä vauvat ovat korvaamattomia! Olkaa hyvä ja pitäkää silmällä.”
En voinut sanoa muuta kuin ”Ah!” Vauvan tilanne on vaivannut minua jo paljon. Ja vauvan mahdollinen kidnappaaminen… Luoja, millainen yö tämä olikaan? Ennen kaikkea, miten se päättyisi?
”Teemme mitä tahansa, konstaapeli, älkää huoliko, mutta hankitaan yhteysnumero.”
”Totta kai, mutta odotamme joka tapauksessa sairaalan sisäänkäynnillä. Älkää olko huolissanne.”
Pieni prinssi vietiin tyhjään kylpyammeeseen tarkkaa tutkimusta varten, koska hän saattoi olla kylmissään. Kaikki ammeen valot on sytytetty, jotta mitään ei voi arvioida ilman, että mitään jää huomaamatta. Itse asiassa en voi kieltää, etteikö minulla olisi tunne, että se saattaisi valaista hänen huonoa onneaan. Hän ei palellut lainkaan; hän ei edes itkenyt.
”Vauvat itkevät sinun päiväsi, sinun ei tarvitse käyttäytyä, koska äitisi ei ole kanssasi, me pidämme sinusta huolta, pikkuiseni.” Heti kun sanoin tuon, aloin itkeä vauvan edessä. Kyyneleeni, joita en voinut estää enkä halunnut estää, muuttuivat yhtäkkiä tulvaksi.
”Miksi te itkette, tohtori?” hoitaja kysyi.
”Tilanteellemme, inhimillisyydellemme!”
Mieleeni tulivat tietäjä Bediüzzamanin sanat: ”Ihmisen ensimmäinen mestari ja vaikutusvaltainen opettaja on hänen äitinsä.”[1] Kuka tulisi olemaan tämän pienen sankarin ensimmäinen opettaja, joka seisoi yksin kadulla yön pakkasessa pelkäämättä. Kuka pysyisi hänen vierellään, kun hän oli sairas? Joku tietysti löytyisi, mutta voisiko tämä henkilö ottaa äidin paikan?
”Paljon tuli mieleen, joka tapauksessa, tehdään nyt työt, voin itkeä myöhemmin.” Sanoin näin ja yritimme saada valmiiksi pienen sankarin valmistelut. Onneksi hänellä ei ole mitään sairauksia.
”Sankarilla ei ole nimeä, mitä teemme?”
Kun vauvat otetaan sairaalaan ensimmäisen kuukauden ajan, heidät rekisteröidään sukunimellä ja heihin viitataan. Kuten ”Baby Aksoy”, ”Baby Keser”.
”Sukunimeä ei kuitenkaan ole! Voi luoja, pitäisikö meidän kysyä poliisilta?”
Kahdelta yöllä klinikalle juoksevan, itkevän naisen ulvonta rikkoi hiljaisuuden: tilanne, johon emme olleet tottuneet. Lähes kaikki potilaat, jotka tarkistimme oven läpi, jotta emme herättäisi heitä, heräsivät yksi kerrallaan ja alkoivat itkeä pelosta. Jätin kylpyammeen ja juoksin käytävään selvittääkseni, kuka oli tämä nainen, joka katkaisi tämän metelin, heittäytyi lattialle ja hakkasi itseään. Nuori nainen, huudon omistaja, sanoi: ”Luoja, mitä minä tein, miten jätin vauvani kadulle. Rukoilen sinua antamaan lapseni takaisin. Jätin lapseni kadulle kaksi tuntia sitten. Pyydän, tohtori, anna lapseni takaisin minulle.” Hänen huutonsa saivat yhtäkkiä voimani, jotka loppuivat tämän päivän väsymyksen vuoksi. Olin valppaana ja muistin poliisin sanat: ”Voi, huomio, elinkauppiaat, varastettu, löydetty vauva…”.
”Rouva, olkaa hyvä ja istukaa alas, puhutaan. Rauhoittukaa ensin, olkaa hyvä! Potilaidemme pitäisi nukkua tähän aikaan. Pyydän teitä kiinnittämään tähän huomiota.” Yritin ottaa ohjat käsiini sanomalla tuon.
”Minulla on myös 3,5 kuukauden ikäinen tytär. Ymmärrän teitä hyvin. Mutta en voi mitenkään synnyttää tätä vauvaa teille!”
”Miksi? Mitä tämän vuoksi on tehtävä?”
”Vauvan lääkärintarkastukset tehdään täällä. Sen jälkeen vauva luovutetaan valtion virkamiehille. Voit saada vauvasi laillisen prosessin jälkeen, johon kuuluu myös DNA-testi, mutta nyt se ei ole mahdollista!”
Ääni, josta en osannut sanoa, oliko se paholaisen vai omantuntoni ääni, sanoi: ”Antakaa tälle naiselle hänen lapsensa. Ja voit pyyhkiä viimeiset kolme tuntia muististasi, anna tämän trauman loppua.” Mutta on olemassa sääntö; on myös mahdollista, että naisen huudot voisivat olla jopa tekaistuja. Kun yritin vakuuttaa itseäni ajattelemalla, että minun ei pitäisi kuunnella noita ääniä, mieleeni tuli ajatus esittää kysymyksiä.
Nuorta naista, joka ei koskaan rauhoittunut, seurasi kaksi miestä.
”Mikä on suhteenne tähän naiseen?”
”Hänen isänsä ja veljensä.”
Koska ajattelin, että oli selvää, että vauva oli jätetty kadulle perheongelmien vuoksi, kysyin: ”Mikä oli vauvan nimi?”.
”Ayşe!”
Tapasimme silmästä silmään hoitajan kanssa ja olimme melkein valon nopeudella samaa mieltä. Minä aioin häiritä näitä epämiellyttäviä vieraita, ja hoitaja aikoi ilmoittaa tilanteesta ovella vartioiville poliiseille. Meille oli uskottu poikavauva. Lopulta turvamiehet tulivat ja nappasivat jengin kiinni, veivät heidät ansaitsemaansa paikkaan.
Vaikka itkin siitä, mihin olin jäänyt, onni siitä, että sain antaa pienelle sankarille muutaman pisaran rintamaitoa, vei osittain suruni pois. Voin ennakoida siunauksia, joita Kaikkivaltias(All-Merciful One) voi antaa näiden vastoinkäymisten vuoksi, ja sitä, miten Hän suojelee häntä.
Lähteet
[1] Bediüzzaman Said Nursî, Lem’alar, İstanbul: Şahdamar Yayınları, 2010, s. 247
Kääntäjä: Ruhşen Türkmen
