Saavuin maailman toiseen päähän huhtikuun ensimmäisenä päivänä. Täällä asuminen tuntui kuin olisi ollut päivän edellä. Vuodenajat olivat erilaiset, aivan kuten aikaerokin. Minne asettuisin tässä muuttoliikkeen maassa? Pohdin, mitä olin jättänyt taakseni.
Veljeni ottivat minut vastaan juna-asemalla ja veivät minut paikkaan, jossa asuisin. Se ei ollut pimeä, lukittu selli; päinvastoin, se oli vierastalo, jossa saattoi tuntea vilpittömyyden ja aitouden sisimpäänsä myöten. Veljeni, jotka kylvivät toivon siemeniä sydämeeni, tervehtivät minua. Vierastalossa oli seitsemän huonetta, joiden seinillä roikkui kauniita sitaatteja, kapea käytävä, ranskalainen keittiö ja lukutila, joka avautui keskikokoiseen puutarhaan. Seitsemän pakolaista ja kaksi kissaa olivat tämän rakennuksen vieraita.
Kolme ja puoli vuotta oli kulunut. Katsoin yläkerran parvekkeelta horisonttiin. Pohdin kiireisiä vuosia. Lapsiani, puolisoani, äitiäni, isääni, sisaruksiani ja tovereitani, jotka jäivät tänne ja kestivät vastoinkäymisiä. Adnan, vanhin ja kokenein, oli kuin isoveli. Yusuf taas oli vasta valmistunut yliopistosta ja kämppikseni. Kaikki jakoivat muistojaan maista, joissa he olivat aiemmin asuneet, ja muistelivat unohtumattomia päiviä. Adnan oli yksi loppuaikojen omistautuneista. Hänen huoneessaan oli yksinkertainen sänky ja pöydällä hänen ikääntyneet kirjansa ja muistiinpanonsa.
Hän mietti kädet rinnallaan sitä, mitä hän oli jättänyt jälkeensä. Sielumme vapautuisivat määrätyn rukouksen takbiirien avulla. Kädet olivat täynnä kiitollisuutta ja rukouksia. Halu tehdä hyvää ja kaipaus kietoutuvat toisiinsa. Tie onneen kulki toisten onnelliseksi tekemisen kautta. Kissat hiipivät jalkoihimme, kun noudatimme päivittäisiä rukouksiamme. Ne leikkivät rukousmaton tupsuilla, kun suoritimme dhikriä, ja säestivät meitä kehräyksillään. Kokoontuminen rukouksen jälkeen oli välttämätöntä.
Eräänä päivänä ketään ei ollut kotona, ja tunsin tukehtuvani. Heilahdin tahdissa kuin pyykki, joka roikkuu pyykki pidikkeessä ja on putoamassa. Aika ei kulunut. En kestänyt sitä. Kastelin puutarhassa olevia sitruuna- ja avokado puita. Laitoin kulhollisen vettä ja murustin leipää pienelle puulautaselle keittiön takaseinän viereen aroille trooppisille linnuille, jotka olivat hukkua kuumiin päiviin. Ne sirkuttelivat iloisesti ja täyttivät vatsansa leivänmuruilla auringon laskiessa ja opettivat meille niiden teoilla, kuinka ilmaista kiitollisuutta Herrallemme hiljaisella kielellään.
