Elämme elämää, jossa kaikki on arvoitus, kaikki on solmua. Miksi ihmismassat ovat tulleet tähän maailmaan, ryömien sen haasteiden läpi syntymästään lähtien? Mitä he etsivät? Vaimeat huudot ja epäjärjestäytyneet valitukset kaikuvat joka suunnasta ja verhoavat maailman synkkään verhoon. Taakka on raskas sorrettujen päällä, kun taas sortajat pysyvät huolettomina ja häriintymättömänä. Jos tämä on elämää, kuolemasta tulee armollinen vapautus! Hävetkää niitä, jotka sydämettömästi katsovat, kuinka ihmiskunta muuttuu pelkäksi hyödykkeeksi ja hylkäävät todellisen olemuksensa aineellisen hyödyn vuoksi!
Ihmiset ovat kuin arvoituksia; heidän luonnettaan on vaikea tulkita. He syövät, juovat ja nukkuvat, mutta onko siinä kaikki? Ajatelkaa tätä: Näkyvä maailma on pelkkä julkisivu, ja ihmiset edustavat olemassaolon tarkoitusta. Mikä muuten erottaa heidät muista elävistä olennoista? Jos äly kantaa menneisyyden murheet ja kantaa tulevaisuuden ahdistukset, sitä kutsutaan osuvasti ”vaivaksi”. Jos erottava piirre on keksinnöissä ja tieteellisessä kehityksessä, mitä muuta voidaan osoittaa kuin sen raakuuden tiivistäminen ohikiitäviin hetkiin, jossa hirviöt elävät? Tässä tilassa ihmisistä tulee omiensa vihollisia. Elämästä tulee pirullinen juoni itse elämää vastaan. Ihmiskunta on kudos, ja sen kohtalon langat ovat epävarmuuden peitossa. Kädet jahtaavat varjoja, silmät harhoja. Kuka voi käsittää, millaista painoa he kantavat, ja kuka voi puhaltaa elämää heidän elottomiin ruumiisiinsa? Nämä kysymykset synnyttävät vielä enemmän kysymyksiä.
Lukemattomien vaivojen ja kipujen vaivaamat ihmiset ovat haavoittuvia. Millaista tukea heidän pitäisi hakea näitä monimutkaisia arvoituksia vastaan? Pitäisikö heidän etsiä lohtua elämän sammuneesta valosta haudan ovella? Ei, se ei voi olla lääke tuleviin pelkoihin ja ahdistuksiin, vaikka heistä tulisi maailman hallitsijoita. Mitä he siis todella tarvitsevat? Mikä on se aarre, jota he kaipaavat syvällä sisimmässään, mutta jota he eivät löydä? Elämä kaikissa muodoissaan on illuusio, joka aiheuttaa tuskaa alusta loppuun. Polut ovat mutkittelevia ja jyrkkiä, ja maailma asettaa heille ansoja joka käänteessä, jolloin he tuntevat itsensä vieraantuneiksi.
Olet vieras tässä maailmassa,
Älä naura, vaan itke, sydämeni!
Sinulla on monta murhetta,
Älä naura, vaan itke, sydämeni!
Heidän pitäisi itkeä vapaasti, koska he eivät tiedä alkuperäänsä ja ovat epävarmoja määränpäästä. Heidän pitäisi hukkua valtavaan kyynelten valtamereen; ehkä he löytävät sieltä etsimänsä. Miksi polut ovat niin uskottomia heille? Ei, se ei ole polkujen vika; ne ovat eksyneet. Siitä lähtien, kun heidän sydämensä ripoteltiin pippurilla ja heidän mielensä hämärtyi, siitä päivästä lähtien, kun ruoko sekoitettiin sokeriin ja erotettiin sorbetista… Ne, jotka rasittivat heitä maallisilla huolenaiheilla, irrottivat heidät todellisesta olemuksestaan ja muuttivat heidät pelkiksi fyysisiksi entiteeteiksi. He nylkivät heidän sydämensä kengiksi ja käyttivät jalkojensa ihoa kruunujen päähineinä. He oppivat ryömimään kasvot alaspäin ja käyttivät käsiään jalkojensa tehtävien suorittamiseen taitona. Ja mikä pahinta, he katsoivat kaikkea itsekeskeisestä näkökulmasta ja maalasivat halunsa maailman päälle. Lihallinen sielu, täynnä tyrannimaisia tunteita, teki heistä robottimaalareita, jotka kuvasivat himokkaita kuvioita. Paastosta tuli nautiskelun aikaa, paaston rikkomisesta tuli juhlintaa, ja juhlallisuuksista tuli epäjumalanpalveluksen paikkoja! Heistä tuli köyhiä olentoja, joilla ei ollut tahdonvoimaa ja jotka olivat ympäröivien tapahtumien orjuuttamia. Mutta kun värit haalistuvat heidän silmiensä edessä, nautinnot muuttuvat katkeriksi heidän lähestyessään olemattomuutta ja ajatus siitä, että kuolema on olemattomuutta, käy liian raskaaksi sietää, he etsivät lohtua huvitusten ja irstailun paikoista huolimatta siitä, että heidän sydämensä huutaa. Valitettavasti! Tuo haava on liian syvä. Hävetkää heitä! Tällainen parannuskeino on täysin merkityksetön.
Materialistinen runoilija sanoo:
Menneisyyttä on turha muistella,
Älä itke tulevaisuutta, joka on vielä tulematta,
Menneisyys, tulevaisuus, kaikki vain satuja,
Nauti elämästäsi, älä pilaa sitä!
Hän haluaa kuvata heidän särkyneitä sydämiään ja hylätä heidän ikuisen kaipauksensa turhana. He eivät kuitenkaan ole pelkkää materiaa, vaan he ilmentävät olemassaolon ja luomisen olemusta, joka kykenee käsittämään kaikki maailmankaikkeuden merkitykset. Taivaat ovat heidän valtaistuimensa, Lote-puu (the Lote Tree/ Sidr Tree) heidän kaarensa, ja Jumalallinen valtaistuin on verho heidän sisällään eli heidän sydämensä valtaistuin. He ovat nyt kaukana tästä ihanteellisesta valtakunnasta, itsepäisten voimien sokaisemina ja karkottamina. He ovat eksyneet erämaahan, kietoutuneet suruun maallisten nautintojen vaikutuksesta. Kun heidän sydämensä kiristyy, he makaavat; kun heidän sydämensä on kuormittunut, he syövät ja juovat. Mikä harhaluulo onkaan uskoa, että nämä teot parantavat heidän surunsa! Heidän halunsa ovat loputtomat, ja heidän taakkansa painavat raskaasti. Tuska siitä, että heiltä riistetään nautinnot ja että he eivät saavuta ikuisia nautintoja… Entä niiden aiheuttama myllerrys, jotka lähtivät eivätkä koskaan palanneet? Voivatko he kieltää tämän? Myös he menevät sinne, minne heidän edeltäjänsä ovat menneet, eivätkä he koskaan palaa.
Tämä on vaarallinen paikka,
Sen tiet ovat petollisia.
Ne, jotka lähtivät, eivät palaa takaisin,
Kuka tietää, mitä se on.
Ääni, jonka he kuulevat joka suunnasta, näyttää tulevan olemattomuudesta. Tämä ei ole heidän kotimaansa, se on vain väliaikainen pysähdyspaikka. He tuntevat itsensä yksinäisiksi täällä, orvoiksi ja muukalaisiksi. Heidän on etsittävä seuraa ja paettava vähitellen tästä vieraasta maasta. Ratkaistakseen tilanteensa, heidän täytyy ymmärtää, että he ovat erossa todellisesta kotimaastaan ja Rakkaasta.”
Huomautus: Tämä teksti on käännös kirjoittajan alkuperäisestä esseestä ”Gurbet”, joka julkaistiin Gurbet-lehdessä 1. huhtikuuta 1966.
Kääntäjä: Aylin Arda
